Lapsista ja aikuisista

Kävimme lauantaina sukulaisperheen luona kyläilemässä. Tämä perhe voisi löytyä Aapisesta esimerkkinä kohdassa P - insinööri-isä, sairaanhoitajaäiti, kaksi kaunista lasta ja pörröinen koira, jotka asuvat rivarissa Espoossa. Kaikki Perheen jäsenet ovat harvinaisen ihania ihmisiä, huumorintajuisia ja fiksuja, mutta erityisesti kiinnitin taas huomiota lasten käytökseen. He ovat uskomattoman huomaavaisia ja ystävällisiä, ja tämä kaikki käy täysin luonnostaan, ilman jäykistelyä tai isän kurinpidollista katsetta.

Surullista taitaakin olla se, että hyvinkäyttäytyviin lapsiin ylipäänsä kiinnittää erityistä huomiota. Tuntuu, että nykyään lapset ennemminkin riekkuvat ja roikkuvat, möykäävät ja potkivat tuoleja, kuin ovat huomaavaisia tai rauhallisia. Voi tietysti olla, että niitä kohteliaita hellantelttuja ei vain pane merkille samalla tavalla. Ja ehkäpä olen tullut vanhaksi, kun jaksan närkästyä tyyliin "nykyajan nuoriso". Silti en muista omasta lapsuudestani, että olisi ollut korrektia kiipeillä vieraiden ihmisten päällä, vaikka kuinka olisikin kärsimätön Lintsin jonossa tai tylsistynyt metrossa.

Kolikon toinen puoli heijastaakin sitten aikuisia, joihin (ja samalla itseeni) kohdistan myös ärtymystä. Enkä tarkoita pelkästään vanhempia, jotka eivät ole onnistuneet kasvatustehtävässään paremmin, vaan ulkopuolisia, jotka alistuvat lasten riekkumisterrorismin uhreiksi. Miten muutama esimurrosikäinen poika voi häiritä kokonaista metrovaunua kiipeilystunteillaan ilman, että kukaan inahtaa sanaakaan? Aikuiset ihmiset vain painavat päänsä tai tuijottavat herkeämättä ulos, etteivät vain joutuisi konfrontoimaan huonosti käyttäytyviä lapsia. Uskalikot sentään luovat paheksuvan katseen (kuten allekirjoittanut). Mistä lähtien aikuiset ovat alkaneet pelätä lapsia? Onko riski joutua kymmenvuotiaan solvausten kohteeksi liikaa? Mistä lähtien kymmenvuotiaat ylipäänsä ovat alkaneet haukkua aikuisia - missä on vanhemman auktoriteetti?

Eräs ilta kävelyllämme jouduimme muutaman 3-5-vuotiaan solvausryöpyn kohteeksi. Ensireaktio oli huvitus, sitten suuttumus - jonka kohteena tietysti vanhemmat - ja lopulta surullisuus lasten puolesta. Sitten iski myös turhautuminen siitä, että olimme antaneet lasten käyttäytyä niin puuttumatta asiaan itse. Sääliksi käy lapsia, joiden vanhemmat opettavat heille pienestä pitäen, että tietyille ihmisille voi huudella kadulla. Sääliksi käy myös aikuisia, jotka 3-vuotias voi nujertaa.