Doll parts

Juteltiin iltapäiväskumpan (kiva olla yksityisellä puolella töissä ;) ääressä työkavereiden kanssa sydäntäsärkevistä lapsuudenkokemuksista. Oma kontribuutioni oli isäni lapsuudesta: todella köyhänä pienenä poikana 30-luvulla hän oli tienannut ensimmäiset omat rahansa, ja sai käyttää jonkun rovon itse. Poika oli tietysti mennyt ostamaan karkkia, ja valinnut tiskiltä hienoimman, jolla oli hopeainen kääre. En voi edes kuvitella pettymyksen ja kauhun määrää, kun suuhun tungettu "karkki" paljastuikin lihaliemikuutioksi.

Sydän särkyy ajatuksestakin.

Äitini harmillinen juttu ei ole niin paha, mutta silti: hän oli vihdoin saanut haluamansa hienon nuken lahjaksi, mutta oli samantien kaatunut sen kanssa niin, että sen poskeen oli tullut halkeama. Pettymys oli varmasti tässäkin tapauksessa suuri, mutta kauhua se tuottaa vasta seuraavassa sukupolvessa - olen näet jonkin sortin nukkefoobikko. Vanhanaikaiset lapsinuket ovat kammottavinta mitä tiedän (J:lla on sama juttu pellejen kanssa). Tämä kammo tietysti vain lisääntyy, kun kyseessä on kasvoistaan vammautunut vanha nukke, joka on vuosikymmenet istunut hylättynä mökin varastorakennuksen ylähuoneessa. Lapsena vietimme aina puolet kesästä tällä mökillä ja jossain vaiheessa oleskelimme suht paljonkin tuossa huoneessa tutkimassa siellä olleen lipaston sisältöä (serkkuni kanssa, joka pikku filatelistina intoili vanhoista kirjekuorista - nörtti mikä nörtti). Silti en koskaan suostunut katsomaan siihen nurkkaan, jossa nukke istui. Tunsin vain sen kammottavan läsnäolon. Ja siellä se istuu muuten edelleenkin. Aina käydessäni tuolla mökillä mietin, kävisinkö ylähuoneessa katsomassa nukkea, mutta vielä en ole saanut itseäni rohkaistua.

No, ehkä lopetan itseni pelottelun. Pitää kohta lähteä töiden-jälkeis-skumpalle.